Miten tullaan huippujalkapalloilijaksi?
Seitsemänvuotias poika kertoi televisiossa tähtäävänsä Arsenalin
ammattilaisjalkapalloilijaksi. Poika näytti pelitaitojaan ja on ilmiselvää, että hän on ikäluokassaan taituri. Pallo totteli pikkunassikkaa, askel oli lyhyt ja sähäkkä, harhautukset hienoja.
Kun pojan isältä kysyttiin mikä hänen elämässään on tärkeintä, hän vastasi ”pojan futis”. Kun isältä kysyttiin mitä hän on valmis tekemään poikansa uran eteen, hän vastasi ”aivan mitä tahansa”.
Poika kuuluu alle kahdeksanvuotiaiden huippujen valmennusryhmään. Tavoitteena on valmentajan mukaan se, että pojista tulee ammattilaisia kansainvälisille kentille. Valmentajalla oli peruste pikkupoikien ammattimaiselle harjoittelulle: Lada -tehtaalta tulee vain Ladoja, mutta me valmistamme täällä Mersuja. Monet vanhemmat varmasti uskoivat, että näin asia on. Meidän lapsihan ei ole mikään Lada, vaan vähintään Alfa Romeo.
Tuleeko pojasta huippujalkapalloilija? Voi hyvinkin tulla. Onko siinä mitään pahaa, jos pikkupoika on hyvä ja haaveilee tulevasta tähteydestään? Ei tietenkään, edellyttäen että, poika nauttii pelaamisestaan, on onnellinen ja hoitaa kouluopiskelunsa tunnollisesti.
Matkalla huipulle on kuitenkin monta mutkaa, sinne pääsee vain äärimmäisen harva. Pikkupojan tulevaa kehitystä ei voida tarkasti arvioida. Kymmenen vuoden matka nuoreksi aikuiseksi on pitkä; kehitys voi katketa tai nuori löytää uusia tärkeitä asioita elämäänsä. Sillä hetkellä kun rakkaussuhde palloon kuihtuu, peli on menetetty. Rakastamisen tulee olla pakotonta ja ehdottoman aitoa.
Lada -tehtaasta tulee tietenkin vain Ladoja. Ihminen on kuitenkin laadullisesti jotain aivan muuta kuin läjä standardimittaisia autonosia. Ihminen tuntee, tahtoo ja ymmärtää.
Jos pikkupoikien tehovalmennus tuottaa onnellisia huippujalkapalloilijoita, hyvä on. Jos se ohjaa perheen elämää, on syytä huolestua. Mitä seuraa, jos tehotuotannon liukuhihnalta putkahtaakin aikanaan urheilumallisen Mersun sijasta pikkuinen Fiat ilman lisävarusteita? Mitä perheelle tapahtuu jos moottori leikkaa alkumatkasta kiinni, kehitys pysähtyy? Mitä tapahtuu lapselle, joka potkitaan joukkueesta, kun ei ole harjoitellut tarpeeksi vapaa aikanaan? Perimmäinen kysymys kuuluu: Kenen parasta halutaan: lapsen, isän, valmentajan, Suomen kansan vai kaikkien yhdessä?
Minusta yksi suomalainen Sisu-Hyypiä on parempi kuin sata päin betoniseinää ajettua kokeilu-Mersua. Ja jos pikku-Fiat kulkee iloisesti, annetaan ihmeessä senkin kulkea!
Perityt ominaisuudet määräävät osittain sen, että jotkut harrastukset ovat lapselle luontaisia ja mieluisia. Perimä on kuitenkin vain lähtökohta. Tärkeintä kehityksen kannalta on se, että lapsi innostuu jostain alasta, on halukas harjoittelemaan, ei pakosta, vaan nauttien.
Kun lapsi saa itse valita oman leipälajinsa ja innostua siitä, hänellä on hyvät mahdollisuudet kehittyä erityislahjakkuudeksi, joskus jopa alansa huipuksi. Jos aito rakkaus harrastukseen puuttuu, kasvattajien ei pitäisi väkisin vaatia lasta pelikentälle. Pakottaminen toimii jonkun aikaa, mutta vastavaikutus tulee varmasti, kun lapsi kasvaa kyllin itsenäiseksi.
Synnynnäiset ominaisuudet antavat lähtökohdan yksilön lahjakkuuden kehittymiselle. Ihmisen psykofyysisiä kehitysvaiheita ei kuitenkaan voi nopeuttaa. Tie jalkapalloilun huipulle käy hitaasti, luonnon säätämien kehitysvaiheiden mukaisesti ja niiden asettamissa rajoissa. Usein lapsen lahjakkuus näkyy jo alle kouluikäisenä, mutta lapsia ei pitäisi jakaa liian aikaisin "hyviin ja huonoihin."
On olemassa paljon kätkettyä lahjakkuutta, jota lapsena on vaikea tunnistaa. Yleensä vasta noin 14–15 vuoden iässä on lapsen, vanhempien ja valmentajien viisasta yhdessä päättää, pyritäänkö huipulle, mitä se nuorelle antaa ja mitä se vaatii.
Eri aloilla tarvitaan eri lahjakkuuden lajeja. Jalkapalloilija tarvitsee ainakin psykomorista lahjakkuutta, hyvää kehon koordinaatioita. Sosiaalinen lahjakkuuskaan ei ole joukkueurheilussa pahasta, ei myöskään avaruudellinen hahmotuskyky, taito hahmottaa pelikenttä ja pelikavereiden sijainti kentällä. Pelaajalle voisi olla hyötyä, jos hän olisi kielellisesti täysin lahjaton. Hän ei kommunikoisi silloin ottelun aikana tuomarin kanssa.
Teksti: professori Kari Uusikylä
Paluu
