14-vuotiaana ensimmäinen Kakkosen peli. Nyt 19 vuotta myöhemmin edustusjoukkuejalkapalloilu ja Talin tammikuiset treenit iltayhdeksältä saavat väistyä.
Moni sanoi jo vuosia sitten, että eikö kannattaisi jäädä pois ja keksiä muuta tekemistä. Varmaan olisi kannattanutkin. Mutta tyyliini ei ole koskaan sopinut lähteä pois kesken juhlien. Yleensä on vedetty valomerkkiin saakka, vaikka itsekin on jo tiennyt, ettei tästä enää nousta siihen parhaimpaan hurmokseen. Mutta näistä bileistä alkaa olla jo aika paljon arpia. Polvessa, takareidessä, nivusissa ja olkapäässä. Puhumattakaan kaikesta mitä akillesjänteet, pohkeet ja nilkat ovat joutuneet kestämään. Viimeiset vuodet olivat aikamoista rimpuilua, mutta en kadu, että yritin vielä.
Kiitos joukkuekaverit vuosien ajalta, valmentajat, taustat kioskimyyjistä sometiimiin, Teemu ja Henkka. Ja kaikki Bolliksella Hurmureita kannattaneet!
Kolmea henkilöä haluan kiittää erikseen. Timo Salo oli minulle täydellinen valmentaja. Olin pelannut ensimmäisen kauteni Kiffenissä keskikentällä, kuten koko urani siihen asti. Tinde teki minusta topparin ja sittemmin laitapakin. Muutos, joka olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Hän näki jotain mitä muut eivät. Tinde oli minulle täydellinen valmentaja. Hän osasi repiä pelaajista kaiken irti ja loi joukkueeseen hienon ja rehdin ilmapiirin. Tinde tiesi, että eri pelaajia pitää kohdella eri tavalla, eikä kaikilta voi vaatia samaa. Se oli kulta-aikaa, niin paljon hienoja pelejä ja muistoja. Pelasimme ärsyttävää rokkifutista ja rakastin sitä. Yhdellä kaudella eräs jo nousukarsintoihin paikkansa varmistanut joukkue oli vastassa päätöskierroksilla. Muutama päivä ennen peliä tämän joukkueen valmentaja pyysi Tindeltä, että emme olisi niin fyysisiä tulevassa ottelussa. Tämä valmentaja pelkäsi, että joku loukkaantuu panoksettomassa pelissä. Tinde kertoi tämän meille ja vedimme kahta kauheammin. Ja itse varmaan kolminkertaisesti. Näinä vuosina kapteenina oleminen on pienen futisurani isoin ylpeydenaihe. Jos Tinde soittaisi ja kertoisi, että hän on nyt Inarin Pallon valmentaja ja kysyisi pelaamaan, niin tarvitsisin varmaan pari päivää järjestelläkseni asioita. Sitten voisin muuttaa.
Jatkuu kuvan jälkeen
Kimmo Silventoinen on yksinkertaisesti hämmästyttävä ihminen. Edelleen täynnä intohimoa Kiffeniä kohtaan. Uskomattoman omistautunut, pelaajien tilastot hallussa ja kokonaiskuva päässä. Kun pelasin ensimmäistä vuottani Mustissa Hurmureissa, ja olin juuri muuttanut, tuskastelin television puuttumista. Puolan ja Ukrainan EM-kisat olivat meneillään, mutta tv ei mahtunut opiskelijabudjettiin. Kimmo kirjaimellisesti kantoi mökkitelevisionsa pieneen yksiööni. Vieläkin hävettää, että annoin Kimmon kantaa sen yksin. Ihmettelin vain suu auki tätä ystävällisyyttä. Kiitos Kimmo kaikesta, erityisesti kaikista keskusteluista yhteisillä treenimatkoilla!
Kaikki pitkään vaivoista kärsineet pelaajat tietävät, että jossain vaiheessa tulee aika yksinäinen olo. Tuntuu, että ketään ei kiinnosta, mitä sinulle kuuluu. Mutta Jari ’Kille’ Hakalaa kiinnosti aina. Vuosien aikana on ollut muutama kerta, kun Kille on kysellyt kuntoani ja tsempannut yksinkertaisella lauseella. ”Laitat ittes kuntoon, tullaan tarvitsemaan”. Pieni asia, mutta antaa voimaa ja uskoa. Muina kertoina meidän keskustelumme ovat pitkälti toverillista kuittailua ja se on minulle maistunut. Luulen että Killelle myös.
Loppujen lopuksi tulokset, maalit (paitsi se Pepo-maali) tai yksittäiset suoritukset eivät ole merkityksellisiä. Mustista Hurmureista saadut ihmissuhteet ja kokemukset ovat. Onneksi näiden asioiden kerääminen jatkuu Kiffenin kakkosjoukkueessa muiden kokeneiden ja vaivaisten kanssa. Jossain vaiheessa varmaan ikämiehissäkin. Mukavaa, että näille juhlille on olemassa kunnon jatkot.
Jere #8
